Tänne ei olekkaan tullut kirjoteltua pariin kuukauteen, koska elämä on pyörinyt armeijassa. Valotetaampas hieman tähän astista matkaani: eli lähdin 4.7. Pelko perseessä kohti Rovaniemen jääkäriprikaatia. Kulttuurisokki oli lievempi mitä odotin, sopeuduin todella nopeasti armeijaan ja sen tapoihin. Tunsin heti että tämä on se mun juttu, "tästä mä tykkään tänne mä jään".
Rovaniemen ilmatorjuntapatterissa vietin p-kauden, ja sieltä siirryin Kajaaniin lääkintä au-kurssille. Sinne sopeutuminen vei enemmän aikaa, koska kaikki tuttu ja turvallinen jäi kotipatteriin rolloon enkä tuntenut kajaanista ketään. Mutta ajan myötä sinnekkin sopeutui ja oppi tuntemaan aivan mahtavia ihmisiä. Mutta koti ikävä on suuri rovaniemelle..
Tänään alkaa A7 viikko ja rupeaa pyörimään enemmän linjakohtaisia koulutuksia. Tj248 ja auk:ia jäljellä 66 aamua, jaksaa jaksaa. Kohta pääsee jo takasi rovaniemelle ;)
Sanat ei riitä kuvailemaan tätä fiilistä! Harjoittelu Savonlinnassa ohi, kaikki kouluhommat tehtynä ja perjantaina saan lähihoitajan paperit ja ylioppilastodistuksen käteen. Tää on ihan käsittämätöntä. 3 vuotta on mennyt niin kiireessä ja paineen alla, että suurin osa koulumuistoista on ihan pimennossa. Elämä meni vuoristorataa, ja koulu kärsi siinä samassa Oli rankka parisuhde, itsenäistyminen, muutto, oman itsensä etsiminen vielä täysin kesken. Puolivuotta sitten olin ihan varma, etten valmistu ajallaan. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Jos saisin uudestaan valita, suorittaisinko kaksoistutkinnon, vastaus olisi ehdoton ei.
Miten mulla sitten Savolinnassa meni? Olin siellä tosiaan melkein 2kk, ja asuin enoni perheen luona. Harjoittelun myötä oma varmuus siitä, että olen oikealla alalla, kasvoi. Työ oli juuri sitä, mitä odotin. Aluksi toki jännitti mennä paikkakunnalle, josta en tuntenut muita kun pari sukulaista. Mutta se ei juurikaan häirinnyt.
Ouluun palaaminen tuntui jokseenkin oudolta ja hieman ahdistavalta. Savonlinnassa sain aloittaa puhtaalta pöydältä ja siellä mikään ei muistuttanut mistään ikävästä. Vieläkin tuntuu hieman vaikealta sopeutua tänne, mutta eiköhän asiat tästä lähde rullaamaan.
Puolustusvoimilta sain kirjeen, jossa kerrottiin että minut on määrätty II/16 saapumiserään Rovaniemelle! Odotan innoissani, ja hieman jännittyneenä. Pääsen vihdoin toteuttamaan pitkä aikaisen haaveeni.
Pitkän tovin olen tässä pohdiskellut, uskaltaisinko kirjoittaa tämän tekstin tänne, mutta kaverin rohkaisusta aukaisin läppärin ja päätin nyt kirjoittaa ajatuksista. Mistä tämä nyt kuuluisi aloittaa?
"Hän alussa sai kaiken Kohtelun kuninkaallisen Roosa antoi sulle avaimen Rikkomattoman sydämen...
Suhde oli hyvin normaali niinkuin kaikki suhteet yleensäkkin, sellainen tavallinen. Tehtiin asioita yhdessä, nautittiin toistemme seurasta ja rakennettiin pilvilinnoja. Elettiin pumpulissa ja kaikki oli niin siirappista. Näinhän sen kuuluu mennä, eikö? Asiat etenivät; muutettiin yhteen, hankittiin koira, auto... Pikkuhiljaa ilmassa alkoi leijua pientä mustasukkaisuutta. "Sehän on vain välittämistä, kun poikakaveri on vähän mustasukkainen". Voi kyllä, niin ajattelin. Hän vain halusi pitää minut itsellään ettei kukaan muu veisi minua, söpöä! Sekin oli sitten varmaan söpöä, ettei kukaan miespuoleinen saanut kommentoida kuviini netissä, enkä saanut lähteä yksin baariin. Miespuoleisista kavereista puhumattakaan. Mutta rakas poikaystäväni oli varmaan vain huolissaan minusta, kun halusi niin tarkkaan tietää kenen kanssa olin, missä olin, kuinka kauan aijon viipyä, oliko varma...
...Ei silloin voinut hän nähdä Mustavalkoinen, lohduton On sädekehä sun ympärillä Sun aurasi rikki on...
Noh, meidän pilvilinnan perusteet eivät olleet nähtävästi kovinkaan vankat. Eräs kaunis päivä tein virheen. Hänen mielestään maata kaatavan virheen, ja hän sai pian minutkin uskomaan niin. Siitä alkoi loputon alamäki. Henkinen väkivalta, alistaminen, manipulointi, syyttely, omistushalu, uhkailu, alkoholi. Olin tehnyt kai niin suuren virheen, että olin ansainnut sen. Mutta koko ajan uskoin, että kyllä asiat järjestyvät! Minun pitää vaan nyt panostaa tähän suhteeseen, minun syytähän tämä koko draama oli. Ja minä todella panostinkin: kavereiden kanssa yhteydenpito hiipui ja lopulta loppui kokonaan, perheen kanssa välit sotkeentuivat ja katkesivat, kuntosali jäi, koulumenestys laski huomattavasti.. Mutta vain koska halusin panostaa suhteeseen joka tulisi kantamaan vielä pitkälle. Olihan meillä jo kaikki valmiina, ja minä vaan rakastin häntä niin paljon! Mutta mikään, mitä tein ei riittänyt. Minä en riittänyt.
...Alkoi pidetä illat Roosa mietti kuka sä oot Ja alkoi palaa sillat Kellä onni on sen polttakoon...
Kävelin kerran peilin ohi, ja havahduin miettimään asioita. Näin peilissä varjokuvan itsestäni. Peilistä katsoi tyttö, jonka silmissä ei ollut enää pilkettä. Ei hymyä. Ei karismaa tai itsevarmuutta, pelkkä haamu. Näin peilissä tytön, joka oli melkein puolivuotta saanut kuulla olevansa huora, huono tyttöystävä, tekopyhä. Tytön, joka oli joutunut katkaisemaan välinsä omaan isään, jotta voisi olla oman rakkaan poikaystävänsä puolella. Tytön joka itki itsensä monesti uneen. Tytön, joka käänsi poikien päät ennen, mutta nykyään säikkyi tilanteita, jossa oli vastakkaista sukupuolta edustavia henkilöitä. Tytön jossa oli asennetta joskus. Tytön, joka oli joskus onnellinen. Tytön, jonka poikaystävä rankaisi häntä joka päivä yhdestä tehdystä virheestä.
... Hän on liian monta, tarpeetonta Kolhua joutunut sietämään. Aivan liian monta yötä unetonta Joutunut vuoksesi viettäään...
Lähdin hakemaan tavaroitani yhteisestä asunnostamme. Matkalla puhelimeni piippasi, poikaystäväni laittoi viestin. "Sua odottaa täällä narun päässä yllätys". En yllättynyt enää siitä viestistä. Se varmaan kertoo jo paljon? Asunnolle päästyäni ja tavaroita pakatessa havahduin: minä oikeasti teen tämän, eikä poikaystäväni ottanut minua ensin vakavissaan. Olin hänelle itsestäänselvyys. Pakkasin vain tärkeimmät tavarani, hyvästelin koiran, suljin oven. Olinko onnellinen sillä hetkellä? En. Helpottunut? Kyllä.
Nyt jälkeenpäin kun miettii, kestin ehkä asioita mitä ei olisi tarvinnut. Esitin vahvaa ja onnellista, olinhan aina pärjännyt. Näyttelin julkisilla paikoilla onnellista, vaikka suhde oli kaikkea muuta. En halunnut myöntää sitä muille, enkä varsinkaan itselleni. Asioiden muisteleminen ja läpikäyminen on edelleen hankalaa, mutta päivä päivältä helpompaa. Usein joku on sanonut "minä en ainakaan kattelis tuollaista kohtelua päivääkään". Huvittavaa, niin minäkin olin aijemmin sanonut. Mutta tunteiden vallassa asiat näkee hyvinkin eritavalla. Ihminen sokeutuu. Tekstin pointti ei missään nimessä ole se, etteikö minussa olisi mitään vikaa ollut. Osasin minäkin olla hankala ja välillä olinkin huono tyttöystävä. Mutta silti pitäisi muistaa, että jokainen tekee virheitä, ei ole täydellistä/virheetöntä ihmistä.
Kaikki tämä paska on kasvattanut minua ihmisenä valtavasti, ja rakkaimmat ovat olleet koko ajan tukemassa, siitä heille kiitos<3 Elämäni tällä hetkellä on todella paljon valoisampaa, ja pikkuhiljaa alan olemaan myös aidosti onnellinen!
... Sä Roosaa koskaan et voi satuttaa enää Hän ei pelkää Siihen hän on nähnyt liikaa Vihdoinkin hän on vapaa Pois hän lentää Sä suret sun kunniaa kun et voi Häntä satuttaa enää"
